Haltin vaellus: retkipäiväkirja

LÄHTÖ

Nukuimme vaellusta edeltävän yön Kilpisjärven retkeilykeskuksen pihalla teltassa. Keskus sijaitsee aivan Saana-tunturin juurella ja näkymä on kieltämättä aika vaikuttava. Varustelultaan keskus oli yksi kesän roadtrippimme laadukkaimpia leirintäalueita, joten vahva suositus!

Nukkumaan käydessä unen saaminen oli meille hieman vaikeaa, sillä tuleva vaellus taisi hieman jännittää molempia. Osansa voi toki olla myös sillä, että retkeilykeskus oli tupaten täynnä etelästä saapuneita retkeilijöitä, ja meno myös sen mukaista (teltoissa ei ole kovinkaan hyvä äänieristys, tiedoksi myös naapurissa yli puoleen yöhön asti pulloa kierrättäneille).

Lähtöpäivän koittaessa heräsimme jo vähän vaille kuusi, kävimme vielä viimeisen kerran peseytymässä ja pakkasimme tavaramme autoon. Päätimme syödä tukevan aamiaisen retkeilykeskuksen buffetissa, jonka jälkeen käänsimme auton nokan kohti Kilpisjärven keskustaa. Hankimme paikallisesta K-kaupasta vielä viimeiset tarvikkeet ja aloimme käydä läpi rinkkojamme. Tämä on se hetki, jolloin täytyy tarkistaa, että kaikki on varmasti tullut pakattua mukaan. Pakkaushommassa menikin lopulta kaiken kaikkiaan varmaan melkein pari tuntia, sillä rinkkojen pakkaaminen Kilpishallin parkkipaikan pihalla ei ollut ehkä toimivin ratkaisu. Tästä oppineena varaisimme ensi kerralla telttapaikan sijaan jonkin tuvan tai mökin, jossa varusteet olisi ollut mukavampi tarkistaa.

Pakkaamisen viedessä suunniteltua enemmän aikaa, pääsimme liikkeelle paljon aiottua myöhemmin. Noin puolenpäivän aikaan kävimme vielä Kilpisjärven luontokeskuksesta kysymässä viime hetken vinkit ja tiedot reitistä. Kun mitään yllättävää ei tullut tietoon, olimme vihdoin valmiit liikkeellelähtöön!

Voit seurata kuljettua reittiä Retkipaikan maastokartasta.

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

kuljettu matka: Kilpisjärvi–Kuonjarjoki, noin 22 km
matka-aika: liikkeellä noin 6 h 30 min

Reittimme Haltille alkoi siis Luontokeskusken pihasta. Alkumatka on helppokulkuista sorapolkua, joka mutkittelee ylöspäin tunturikoivujen välissä. Nousu on yksi reitin suurimmista, mutta tietenkin tässä kohtaa jalkaa ei paina ja tunnelma on innostunut. Mäen päältä avautui ensimmäisen kerran kunnon näkymät kohti kauempana nousevia tuntureita. Näky oli hieno.

Jyrkän nousun jälkeen reitti tasaantui ja alkoi kierrellä tunturikoivujen seassa. Välillä polku nousee, sitten laskee. Hyppy puron yli ja taas mennään. Lopulta koivikosta päästiin pois ja tunturipaljakka aukesi eteemme täydessä karuudessaan. Nyt alkoi oikeasti iskeä tajuntaan, että reitti todella johtaa erämaahan.

Erämaassa rajaa ei ole merkitty, mutta jossain näillä main käydään pieni pätkä Norjan puolella ennen kuin reitti palaa takaisin Suomeen. Vaelluksemme ajoittui aikaan jolloin Suomen ja Norjan raja oli auki, mutta esimerkiksi keväällä 2021 Kalottireittiä ei voinut kulkea tästä kohden rajojen ollessa kiinni.

Osuus tunturikoivikosta Saarijärvelle on yksi reitin raskaimmista kivisen maaston vuoksi (viimeistään paluumatkalla opit todella vihaamaan rakkakiveä). Onneksemme maasto oli matkamme ajan kuivaa, sillä kostealla säällä rakkakivet ovat varmasti liukkaita ja eteneminen siten vielä hitaampaa. Loputtoman kivikon ja kosteikkojen jälkeen kaukaisuudesta alkoi piirtyä esiin Saarijärven tupa. Hetken saattaakin kuvitella, että tupa on jo lähes käden ulottuvilla, mutta tunturissa etäisyydet huijaavat. Oikeasti tuvalle oli tässä kohtaa vielä parin tunnin matka. Onneksi sentään maasto oli vaihteeksi vähän mukavampaa.

Söimme matkan ensimmäisen lounaan Saarijärven autiotuvalla pidellen sopivasti sadekuuroa. Ruokailun jälkeen Kuisma päätti vielä työntää vaelluksessa rasittuneet jalat Saarijärveen. Vesi oli pirun kylmää, mutta Kuisma toisti tämän toimenpiteen tästä lähtien joka kerta, kun pidimme tauon. Samalla voi vaihtaa myös sukat ja heti on virkistyneempi olo.

Kännykkäverkko yltää vielä Saarijärvelle asti tai suunnilleen niin pitkälle kuin Saanan linkkimasto on nähtävissä omin silmin.

Kun jatkamme laskua alas kohti Kuonjarjokea, tulee vastaan myös muutama notkelma jossa on yhä heinäkuussa lunta.

Saarijärveltä alkoi jälleen pitkä nousu ylös kivistä rinnettä. Maisemat muuttuivat joka askelella jylhemmiksi samalla, kun vihreys vaihtuu kokonaan harmaan sävyihin. Vaaran huipulla käännyimme vielä kerran katsomaan kohti Saanaa. Tuntui melkein uskomattomalta, miten kauksi Saana oli jo jäänyt. Vielä muutamia tunteja sitten Saana näytti kököttävän jatkuvasti Kalottireitin varrella. Lähdimme laskeutumaan Guonjarvarrin ja Duolljehuhputin välistä rinnettä kohti Kuonjarjokea, ja samalla kun Saana jäi näkyvistä, katkesi myös kännykkäverkko. Seuraavan kerran puhelinta olis mahdollista käyttää vasta Haltin huipulla.

Rinteestä eteen aukesi näkymä, jossa Kuonjarjoki (tai oikeastaan useampi puro) mutkittelee pitkin vehreää laaksoa. Kivisten rinteiden jälkeen vehreä laakso tunturien välissä näytti upealta. Viimeiset kilometrit ennen autiotupaa reitti kulkee laakson pohjalla, jossa suoritimme reitin ensimmäisen joenylityksen kahlaten. Olimme hankkineet vaellusta varten "kahluukengiksi" halvimmat mahdolliset Crocs-kopiot, jotka sujautimmekin jalkaamme. Varsinaiset vaelluskengät solmittiin nauhoistaa yhteen ja roikkumaan kaulasta.

Lopulta Kuonjarjoen autiotupa tuli näkyviin! Eikä yhtään liian myöhään, sillä samalla hetkellä kun tupa tuli näkyviin, alkoi tihkuttaa. Juoksimme viimeiset sadat metrit vauhdilla tuvan terassille. Vähän kastuneina, mutta innoissamme. Vaelluksen ensimmäinen etappi oli suoritettu onnistuneesti, ja tuvan edessä aukesi upea sateenkaari.

TOINEN PÄIVÄ

kuljettu matka: Kuonjarjoki–Saivaara–Pithusjärvi, noin 28 km
matka-aika: liikkeellä noin 8 h 30 min

Matkan ensimmäinen yö on takana! Kropassa ensimmäisenä päivänä kuljettu matka ei vielä erityisemmin tuntunut, mutta uni tuli meille molemmille kyllä hyvin nopeasti. Olimme iloisia, että mahduimme tupaan majoittumaan, sillä ehdimme kastua edellisenä iltana juuri ennen tupaa.

(Kertauksena: autiotuvat ovat aina auki, ja niihin saa tulla kuka vain retkeilijä ilman varausta. Aina ei voi olla varma onko autiotuvassa tilaa kaikille – nyrkkisääntönä kuitenkin on, että viimeisenä tulevalle tulee tehdä tilaa (tämä tarkoittaa siis sitä, että yleensä viimeisenä tullut on eniten kylmissään tai märkänä, kun tuvassa jo olleet ovat saaneet jo kuivatella ja lämmitellä). Varaustuvat toimivat nimensä mukaisesti varausperiaatteella, ja niistä tulee maksaa pieni varausmaksu. Varaustupien ovet ovat lukossa, jolloin niihin pääsee vain avaimella, jonka saa maksua vastaan lähimmästä luontokeskuksesta tai vastaavasta.)

Kuonjarjoen tuvassa, ja oikeastaan kaikissa reitin tuvissa, yöpyminen ylitti meidän molempien odotukset. Rankan päivän jälkeen oli ihana istahtaa tuvan pöydän ääreen laittamaan ruokaa ja samalla rupatella muiden matkalaisten kanssa. Nämä kohtaamiset olivat ehdottomasti yksiä reissun kohokohdista! Oli mielenkiintoista kuulla muiden tarinoita, vinkkejä ja kokemuksia reitin varrelta sekä muualta maailmalta.

Aamupalan jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Sää oli aurinkoinen ja edessä oli koko vaelluksen mukavin, noin 10 kilometrin pituinen, kävelyosuus kohti Meekonlaaksoa. Tasaisessa maastossa eteneminen oli nopeaa ja vaivatonta, ja muutaman tunnin päästä Meekonlaakso järvineen alkoi piirtyä eteemme. Olimme keskustelleet aamulla tuvasta lähtiessämme mahdollisuudesta poiketa Saivaaralle, ja kun etäisesti lännenelokuvien butteja muistuttava huippu oli sopivasti matkan varrella, oli päätös aika helppo.

Kuisma Saivaaran huipulla nokka kohti Kuonjarjoen tupaa

Saivaara Kalottireitiltä katsottuna

Hieman ennen laskeutumista Meekonlaaksoon poikkesimme Kalottireitiltä sivuun, ja jätimme rinkkamme pienen nyppylän taakse. Jatkoimme sen jälkeen suoraan kohti Saivaaraa pelkät päiväreput selässämme. Laitoimme varmuuden vuoksi rinkkoihimme kirkkaat sadesuojat päälle, jotta löytäisimme ne palatessamme. Ei sillä että mitään vaikeuksia olisi tullut, mutta tuntui turvallisemmalta pelata varman päälle.

Olimme kuulleet Kuonjarjoen tuvalla yöpyneeltä pariskunnalta, että Saivaaran huipulle pääsee kiertämällä vaaran "takapuolelle". Löysimmekin Saivaaran juurelta polun, jota seuraten ylös pääsi melko helposti. Huipulta aukeaa upea näkymä yli Meekonlaaksoon. Lisäksi huipulla on myös Urho Kekkosen muistolaatta. Kaiken kaikkiaan Saivaaralla poikkeamiseen meni noin pari tuntia, ja lisäkilometrejä arviolta noin kuusi.

Kun olimme palanneet takaisin Kalottireitille, laskeudeuimme alas Meekonlaakson rinnettä. Matkalla ylitimme Bierfejohkan siltaa pitkin ja kuljimme kohti Meekon varaustupaa (autiotupa on noin kilometrin päässä varaustuvasta). Lounaksi pysähdyimme Tullin huoltotuvan terassille. Syömisen aikana ehti hyvin ihmetellä ympärillä olevaa laaksoa, ja se on varmasti yksi Suomen komemmista kohteista jyrkkine pahtoineen. Ei Meekonlaaksoa turhaan ole kutsuttu "Suomen Monumenttilaaksoksi".

Meekonlaakso Saivaaran huipulta

Meekonjärven rannalta, taustalla Saivaara

Lounaan jälkeen uittelimme hetken vielä varpaitamme Meekonjärvessä, jonka jälkeen jatkoimme matkaa pitkin järven rantaa. Alkumatkasta järven rannalla rakka oli niin pahaa, että matkaa helpottivat pitkospuut. Miten ihanan helppoa etenmistä, mietimme, kunnes pitkokset loppuivat. Pitkospuiden jälkeen kuljettiin hetken vehreässä koivikossa (hyttysvaara!) josta lähdettiin kulkemaan pitkin Vuomakasjoen rantaa aina Vuomakasjärvelle asti, jossa ylitimme joen siltaa pitkin. Joen ylityksen jälkeen jalkoja alkoi ensimmäisen kerran painaa, ja Idalla alkoikin jossain vaiheessa palaa pinna rakkakiviin ja ympärillä iniseviin hyttysiin (tämä taisikin olla ainoa kerta, kun hyttyset pääsivät niin sanotusti ihon alle!), ja hyttyshatun alta kuuluikin tasaista hiljaista kiroilun kaltaista mutinaa. Ohitimme myös Pitsuskönkään (Suomen korkein yhtenäinen vesiputous), mutta emme tällä kertaa vielä jääneet ihmettelemään putousta sen kummemmin.

Mutinan saattelemalla matkalla ohitimme porokämppiä ja odotimme Pitsusjärven tuvan tupsahtavan esiin jokaisen mutkan ja mäen takaa. Matka tuntui ikuisuudelta, ja viimeiset 4–5 kilometriä olivat aikamoista taapertamista meiltä molemmilta, mutta lopulta pääsimme Pitsusjärven varaustuvalle!

Tuvassa vietimme iltaa kahden muun retkeilijän kanssa, jotka olivat molemmat juuri huiputtaneet Haltin. Olimme vajaan 30 kilometrin kävelystä ja rakassa pomppimisesta sen verran väsyneitä, että taisimme nukahtaa kello 20 aikoihin :D Tämä oli ehdottomasti vaelluksen rankin yksittäinen päivä.

KOLMAS PÄIVÄ

kuljettu matka: Pithusjärvi–Halti–Pithusjärvi, noin 22 km
matka-aika: liikkeellä noin 6 h 30 min

Kolmas päivä ja kohti huippua. Päätimme lähteä liikkeelle mahdollisimman kevyin varustein ja jätimmekin rinkat tupaan (eväät ja sadevaatteet pakattiin päiväreppuihin). Tuvalta reitti johtaa Halin juurelle seuraillen Govdajohka-jokea. Maastossa on runsaasti rakkakiveä ja kosteikkoa, mutta eteneminen onnistui kevyin kantamuksin varsin ripeästi.

Kun aletaan lähestyä Haltia, muuttuu maasto yhä kivisemmäksi, ja oikeastaan Haltin juurelta vaikuttaakin siltä, kuin koko tunturi olisi vain jättimäinen kasa kiviä. Kalottireitin polku tietenkin katoaa rinteessä lähes näkymättömäksi, mutta onneksi reitti on merkitty oranssipäisin kepein. Haltin rinne ei ole erityisen jyrkkä, mutta kivikon vuoksi eteneminen on hidasta ja hankalohkoa.

Puolessa välissä rinnetta laaksoa pitkin edennyt saderintama yllätti meidät vaikka näimmekin sen jo kaukaa.

Koko vaelluksen kovin kaatosade yllätti meidät kesken huipulle nousun. Vaikka näimmekin jo kaukaa saderintaman tulevan kohti, oli se silti päällämme kesken sadevaatteiden vaihtamisen. Sade oli lopulta niin kova, että oli pakko suojautua pahimman kaatosateen ajaksi erään suuren kiven taakse. Suosittelemmekin ottamaan varoitukset nopeasti vaihtuvasta säästä tosissaan!

Sateen tauottua jatkoimme kiipeämistä ylemmäs. Välillä kävelimme lumella, sitten taas lisää kiviä. Sadepilvien ja sumun hälvettyä keltaiseksi maalattu rajamerkki piirtyi vihdoin näkyviin. Tiesimme, että huippu olisi enää pienen matkan päässä. Molempien fiilis oli mahtava. Kolmen päivän ja kymmenien kilometrin jälkeen olimme vihdoin saapumassa määränpäähän! Jes!

Sadevarustus: roskapussi sadehameena sekä tiskihanskat käsissä. Hinta-laatu-paino -suhteeltaan taatuisti voittamaton yhdistelmä.

Samalla kun pääsimme ylös ja aloimme ihmettelemään rajamerkin ympärillä avautuvaa huippua, alkoi taivas selkeytymään ja tunturia ympäröivät upeat maisemat tulivat kokonaisuudessaan näkyviin. Huipulta näimme lähes Pitshusjärven tuvalle asti. Kirjoitimme puumerkit tunturin vieraskirjaan ja lähdimme ihmettelemään maisemia eri puolilta huippua. Haltin huippu on yllättävän tasainen ja yllätys, yllätys: kivinen. Kauempana, noin kahden kilometrin päässä näkyi Haltin oikea – Norjan puolella sijaitseva – 1 361 m korkea huippu eli Ráisduattarháldi (kts. kartta).

Houkutuksesta huolimatta, emme lähteneet katsomaan Norjan puoleista huippua vaan tyydyimme "huiputtamaan" rajamerkin läheisyydestä Haltin korkeimman, 1 328 metriä korkean kohdan. Sumusta ja matalalla pyörivistä pilvistä johtuen emme aluksi meinanneet erottaa sitä, mutta lopulta se löytyi korkeimmalle kohdalle kootun kiviröykkiön perusteella.

Kaiken kaikkiaan olimme huipulla ehkä noin 30 minuttia, sillä tietenkin huiputuksesta piti ilmoittaa kotiin ja ikuistaa kännykällä mahdollisimman monta kuvaa. Ennen laskeutumista kävimme vielä etsimässä huipulta löytyvän geokätkön. Nimet siihenkin ja matka takaisin laaksoa kohti.

Tästä kuvasta saa varmasti käsityksen Haltin huipun kivisestä olemuksesta.

Kokemuksemme mukaan ylös pääsee nopeammin kuin alas. Sateen kastelemilla kivillä ei tee mieli ottaa riskejä, ja päätimmekin pelata varman päälle, kulkemalla mahdollisimman tarkkaan samaa reittiä kuin ylös tullessa. Liukkaiden kivien lisäksi matkaa hidasti hieman myös sateen jälkeen runsaana virranneet purot, joita Haltin juurella on. Muuten paluumatka sujui ilman sen suurempia yllätyksiä ja saavuimmekin muutaman tunnin kuluttua Pitsusjärven tuvalle iloisina, mutta väsyneinä. Samalla kun istuimme tuvan portaille, Kuisma tajusi, että unohdimme korkata huiputuspullon Haltilla! No, ei se mitään, sillä maistuu se Absolut-votka tuvallakin!

Pieni "huiputuspullo" on kulkenut mukanamme Itävallan alppivaelluksilta alkaen.

NELJÄS PÄIVÄ

kuljettu matka: Pithusjärvi–Kuonjarjoki, noin 22 km
matka-aika: liikkeellä noin 5 h 30 min

Aamu Pithusjärvellä valkeni aurinkoisena. Tänään alkaisi pitkä ja kivinen paluumatka Kilpisjärvelle. Reitti meille olikin jo tuttu. Ainoa ero oli, että tällä kertaa se kuljettaisiin toiseen suuntaan. Neljännen päivän ehkä sykähdyttävin hetki oli todistaa Pithusjärveltä erästä vaeltajaa noutaneen vesitason laskeutuminen ja hetken päästä kovalla metelillä tapahtunut kiihdytys nousuun. Vesitason kaartaessa tunturin taakse vedimme reput selkään ja lähdimme kohti Meekonlaaksoa. Mietimme, että vesitasolla lähtenyt vaeltaja on Kilpisjärvellä vartin kuluttua – me kahden päivän. Rakkakivistä huolimatta päätimme kuitenkin kävellä matkan loppuun asti, vaikka vesitasossa olisikin ollut kahdelle matkaajalle rinkkoineen vielä hyvin tilaa.

Olisimme halutessamme päässeet mukaan vesitason kyydillä Kilpisjärvelle noin 300 euron hintaan, mutta päätimme kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä matkasuunnitelmassamme. Viidennen päivän aamuna suunnitelmassa pysyminen alkoi kaduttaa...

Meillä ei ollut varsinaisesti mitään kiirettä tänään, joten pysähdyimme ihastelemaan Suomen yhtä korkeimmista vesiputouksista, Pihtsusköngästä. Ja olihan se kyllä kieltämättä upea. Useamman kuvan jälkeen jatkoimme eteenpäin. Vähän ennen Vuomakasjoen ylitystä tapahtui reissumme ensimmäinen ja ainoa eksyminen, kun harhauduimme erään toisen vaeltajan perässä väärälle polulle. Pian kuitenkin hoksasimme kulkeneemme Vuomakasjoen sillasta ohi ja käännyimme takaisin. Ylimääräistä kävelyä tuli kuitenkin onneksi vain joitakin satoja metrejä.

Hetken tauko Pihtsuskönkäällä

Vähän ennen Meekonlaakson pitkospuita jouduimme jälleen vesisateen yllättämäksi. Sade ei tälläkään kertaa ollut ajallisesti pitkä, mutta tuli sitäkin yllättävämmin ja nopeasti päälle viereisen tunturin takaa. Sadevarusteet ehdittiin vaihtaa juuri ja juuri päälle ennen kaatosadetta. Seuraavat kilometrit olivat suhteellisen nihkeitä ja hikisiä, sillä sadevaatteet päällä rinkkaa kantaessa tulee nopeasti kuuma. Kävelimmekin oitis Meekon tupien terassikatosten alle sateensuojaan. Kun sade loppui, vaihdoimme kuivaa vaatetta ja lähdimme nousemaan Meekonlaaksosta kohti Kuonjarjokea. Jos tulomatkalla loiva alamäki Meekonlaaksoon oli leppoista rullattavaa, tuntui ylämäki nyt noustessa jatkuvan ikuisesti.

Toinen mainitsemisen arvoinen juttu on myös Kuonjarjoen tuvan "yllättävä" esiintulo: Kahperusvaarojen juurella kulkevaa pitkää suoraa ja avaraa maisemaa kulkiessa tuntuu toistuvasti, että tuvan on pakko olla vielä kaukana, mutta lopulta se vain ilmestyy näkyviin yllättäen mäen takaa. Tuvalle lopulta saapuessamme olimmekin ihan rättiväsyneitä vaikka päivän matka ei ollutkaan reissun pisin yksittäinen etappi. Useamman päivän kävelyt vain alkoivat jo painaa jaloissa tässä kohtaa, ja Kuisma haaveili kovaan ääneen viimeiset kilometrit niin jäätelöstä, karkeista kuin mistä tahansa muustakin herkusta.

VIIDES PÄIVÄ

kuljettu matka: Kuonjarjoki–Kilpisjärvi, noin 22 km
matka-aika: liikkeellä noin 6 h

Viidennen vaelluspäivän aamuna oli aika hyvästellä Kuonjarjoen tupa. Tänään vihdoin päästäisiin takaisin Kilpisjärvelle ja peseytymään. Kävelemme vielä kerran upean Kuonjarjoen laakson päähän, kahlaamme joen yli ja lähdemme nousemaan Guonjarvarrin ja Duolljehuhputin väliselle satulalle. Nousu käy helpohkosti, mutta tuntuu silti pitkältä. Huipulla puhelinverkot tulevat ensimmäisen kerran käyttöön sitten Haltin huipun, kun Saana linkkimastoineen näkyyy kaukaisuudessa. Saanan näkeminen antoi toivoa, mutta samalla tiesimme sen olevan edelleen niin monen askelen päässä. Lähetimme vielä puhelimella terveiset kotijoukoille, ja lähdimme kulkemaan rinnettä alas. Alamäessä Idan lonkka alkoi vihoitella usean päivän rasituksen ja pomppimisen jälkeen, eikä rakkakivellä miinoitettu maasto juuri antanut armoa kummallekaan.

Enää 12 kilometriä jäljellä!

Saarijärvelle saavuttaessa Kuismakin tunsi jokaisen askeleen painon. Jalkojamme painoi jo niin paljon, että olisi tehnyt mieli jäädä yöksi Saarijärvelle tai telttaan. Päätimme kuitenkin marssia eteenpäin hammasta purren. Aloimme molemmat unelmoimaan erilaisista ruoista ja saunomisesta – mitä sitä tilaisikaan ilallla ravintolassa? Uskoisimme, että tämä kokemus on myös jotain, johon moni muukin vaeltaja voi samaistua. Poroaidan jälkeen laskeuduimme pahdasta tunturikoivikossa mutkittelevalle polulle, joka sekin tuntui jatkuvan ikuisuuden. Oliko tämä osuus mennessä ollut näin pitkä? Viimeiset kilometrit kuljimme määrätietoisina ja lähes raivokkaina: enää muutama askel, niin pääsemme saunomaan ja ravintolaillalliselle!

Vihdoin saavuimme Tsahkaljärven päähän ja siitä Retkeilykeskukselle vievälle sorapolulle. Lähes juoksimme sorapolkua pitkin autolle, ja väsyneenä Ida taisi tirauttaa jopa pari kyyneltä autoa halaillessan. Jätimme rinkat autoon ja kävimme palauttamassa vuokratupien avaimet Retkeilykeskukseen. Pääsimme myös pesemään kädet ensimmäistä kertaa saippualla viiteen päivään (ahh), käymään vesivessassa (ahh) ja noudimme "huiputustodistukset". Retkeilykeskukselta ajoimme K-Markettiin ostamaan Omenalimonadia, huulirasvaa sekä karkkia, ja suuntasimme hotellille.

VAELLUS PÄHKINÄNKUORESSA:

Kokonaismatka: yhteensä noin 116 km
Kesto: 5 päivää
Kokemus: Mahtava!
Painoiko jalka: Kyllä painoi, muttei niin paljon kuin olisi voinut kuvitella.

Opit: Sää vaihtelee yllättäen ja nopeasti. Omien kantamuksien painoa kannattaa optimoida sillä kevyein kantamuksin liikut nopeammin! Suosi varusteita jotka kuivat nopeasti.

Mitä ensi kerralla paremmin: Mukaan myös jotain herkkuja, esimerkiksi muutama pussi kaakaota tai edes teetä, lettutaikinaa tai muuta. Ovat pienen lisäpainon arvoisia! Ruokien määrä itsessään oli hyvä, mutta pitkän päivän jälkeen pieni herkku olisi ollut taivaallinen.

Vaatteiden määrää kannattaisi miettiä tarkemmin - meillä molemmille oli "turhia" vaatteita mukana (muun muassa kaksi kesämerinosettiä per henkilö), mutta toisaalta säät olivat todella suotuisat. Mikäli säät olisivat olleet haasteellisemmat, voi olla, että "turhille" vaatteille olisi tullut käyttöä.

Lähtöä edeltäväksi päiväksi/yöksi kannattaisi ehkä vuokrata joku mökki/huone, jossa voisi rauhassa tehdä viimeiset valmistelut ja pakata rinkat valmiiksi. Nyt valmistelut olivat (ainakin Idan mielestä) hieman stressaavat, kun esimerkiksi kello 22 pakattiin vielä aamupuurojen annospusseja auton takapenkillä. Jos rinkat olisi saatu pakattua lähtövalmiiksi edellisenä iltana, olisi matkaan päässyt jo useampi tunti aiemmin.

LUE LISÄÄ KAUKOMATKOJA